sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Voisin perustaa kennelin

Kuuntelin viikonlopun aikana neljä tehokasta ja erittäin ammattitaitoisesti vedettyä luentoa, loppukokeessa laitoin rastit oikeisiin ruutuihin ja nyt minulla on todistus Kasvattajan peruskurssin suorittamisesta.  Nyt vain keksimään sopiva kennelnimi, niin voisin perustaa kennelin.

Onko se oikeasti näin helppoa? Teknisesti kyllä. "Töyrynummen touhutassut" olisi paperilla samalla viivalla kaikkien muiden kenneleiden kanssa. Paperityöt hoituisivat virallisilla lomakkeilla ja kaikki näyttäisi hallitulta. Koiranostaja voisi jopa luulla (niinkuin minä joskus kuvittelin), että kennelnimi ja viralliset paperihommat olisivat tae laadusta.

Kuvittelin joskus aiemmin, että Suomen Kennelliitto jollakin tavalla seuraa virallistamiensa kenneleiden toimintaa. Ihan tosissani luulin, että jos kennel toimii liiton suosituksia vastaan, niin pentuja ei voisi esim. rekisteröidä tai huolimattomasta toiminnasta tulisi vähintään julkinen merkintä jonnekin.

Olin ajatellut, että Suomen Kennelliittoa voisi verrata franchising-yritysten kattojärjestöksi. Kennelliitto määrittelee toiminnan raamit ja luo sille puitteet (kennelnimen myöntäminen, sopimukset, koulutus, ohjeet). Kukin toimija (kennel) noudattaa näitä reunaehtoja pysyäkseen osana järjestelmää. En voisi kuvitella, että yhdeltä R-kioskilta saisin ostaa hyvää suklaata, mutta toiselta R-kioskilta minulla olisikin riski saada kakkoslaatuista ja makuvirheistä tuotetta tai että jokin Musti ja mirri -myymälä möisikin saumoistaan ratkeilevia koiran talvipalttoita ja pilaantunutta kissanruokaa. Tällainen yrittäjä menettäisi nopeasti franchising-oikeutensa.

Käytännössä kenneleiden valvontaa ei tunnu olevan ja koiranostaja joutuu vain luottamaan kasvattajan sanaan. Ja tässä vaiheessa on aiheellista korostaa, että niitä hyviä kasvattajia on paljon ja heidän työlleen nostan hattua, chapo! Olen lähiviikkoina itse ollut yhteydessä hyvään kasvattajaan. Olen hänen postituslistallaan ja hän kertoili mukavalla tavalla viimeisimpiä pentu-uutisia. Yhdistelmä on harkittu ja pennut rakkaudella vaalittuja. Pentujen syntymän jälkeen kuitenkin selvisi, että pentujen isän lähisukulaiselle on jouduttu tekemään polvioperaatio. Kasvattaja kertoi tämänkin tiedon avoimesti, vaikka pentujen vanhemmat sinänsä ovat terveitä. Lähisukulaisen luuston epämuodostuma on kuitenkin riski ja etenkin itselleni kovin sairaan bolognesen omistajana ehdoton este pennun hankinnalle. Kasvattajan toiminta oli tässäkin tilanteessa kuitenkin suoraa ja reilua. Hän on tehnyt parhaansa olemassa olevien tietojen pohjalta ja kertoi muuttuneesta tilanteesta avoimesti . Tällaiseen kasvattajaan kannattaa luottaa.

Suomen Kennelliitolla on paperilla hyvältä vaikuttava järjestelmä eri koirarotujen kasvatustyölle. Rotujärjestön tehtävänä on johtaa kunkin koirarodun jalostusta. Rotujärjestö ohjaa jalostusta ja tukee kasvattajia. Rotua harrastava yhdistys tai rotuyhdistys sitten edistää oman rotunsa jalostustyötä. Minulle tuohon järjestelmään on sisäänkirjoitettuna ajatus, että rotuyhdistys noudattaa rotujärjestön ja Kennelliiton linjauksia, mutta tämäpä ei pidäkään paikkaansa.

Rotuyhdistys voi päättää ihan omat jalostuvaatimuksensa ja ne voivat olla hyvinkin paljon väljempiä kuin rotujärjestön tai Kennelliiton ohjeet ovat. Bolognese-rodun osalta tämä näkyy esimerkiksi jalostukseen käytettävien koirien iässä. Yhdistyksen sitoumuskasvattajasopimuksessa uroksen ikä on vähintään 12 kk ja nartun vähintään 18 kk. Kuitenkin jo Kennelliiton kasvattajan peruskurssin vankkana viestinä on, että sekä nartun että uroksen tulee olla vähintään 2-vuotiaita. Perustelut myöhemmälle iälle ovat selkeät. Nuoresta koirasta ei voi vielä nähdä kaikkia ominaisuuksia (luonne, terveys, rakenne), vaan koiran täytyy ensin saada kasvaa aikuiseksi. Uroksilla sperman laatukin on parhaimmillaan, kun se on 18 kk - 7 vuotta.

Nuori matadori-uros on minusta yhdistelmänä aika hurja. Siinä yhdistyvät kaksi haastetta: ikä ja rodun geenipoolin yksipuolistuminen. Bolognese-rodussa tehollinen populaatiokoko on heikko. Vuosina 2013-2017 se on Kennelliiton tilastojen mukaan ollut parhaimmillaan 35% ja pahimmillaan 33%. Kun rodun tehollinen koko jää alle 50%, rodun katsotaan olevan kriittisessä tilassa. Silloin geenimuotoja häviää enemmän kuin luonto pystyy korjaamaan. Bolognese-rodun tila on siis ollut kriittinen jo pitkään. Tähän sopii minusta erittäin huonosti nuorten matadori-urosten käyttö.

WayBack-machine on hauska konsti löytää netistä jo poistettuja sivuja. Sen avulla kaivoin joku aika sitten tämän tiedon: “Suomessa vuosina 2001-2012 syntyneistä 811 bolognesen pennusta 84%:lla (680 pennulla) oli isänään tai isoisänään jokin näistä 5:stä eniten jalostukseen käytetystä uroksesta: Ferro, Gaifridin Baleno Barone, Garellan Niro, H'Abysse des petites Jades tai Kalisto Aphaia.” Samasta sivustosta löytää paljon muutakin mielenkiintoista tietoa esim. bolognese-rodun terveydestä.

Kerran eräs kokenut kasvattaja linjasi, että hän on käyttänyt ja käyttää jatkossakin nuoria uroksia jalostustyössään. Hänellä on siihen perustelunsa (joita ei kuitenkaan tuossa keskustelussa avannut sen enempää). Jos yksittäinen kasvattaja tuntee rodun koirista suuren joukon ja käyttää vain noita tarkkaan tuntemiaan koiria, niin voisin varovaisesti ajatella, että se onnistuisi häneltä. Jos kuitenkin 'ne muut', ne joilla oli vain haaveena saada taloon ihania pentuja tai jotka tulivat perustaneeksi kennelin euron kuvat silmissä ja joiden kennel on kuitenkin paperilla kennel siinä missä tuon osaavammankin kasvattajan kennel on, toimivat saman ohjeistuksen mukaan, niin lopputulos on sattumanvarainen eikä välttämättä kovin kaunis. Bolognese-rodun taso onkin kovin kirjava ja terveydessäkin on parantamisen varaa. Mielestäni juuri kokeneen kasvattajan tulisi puhua tiukkojen ohjeiden puolesta, sillä hän on se, jota "ne muut" käyttävät esikuvanaan.

Näitä olen pohtinut viimeisen vuoden. Kun netti toi vastaani muitakin sairaiden bolojen omistajia, ja erityisesti toisen yhtä sairaan bolon omistajan, niin yhdistimme mietteemme ja otimme Suomen Kennelliittoon yhteyttä. Tutkimme tilastoja ja opettelimme uutta ja kirjoitimme ymmärryksestämme 12-sivuisen yhteydenoton. Saimme siihen myös vastauksen! Kennelliiton jalostustieteellinen toimikunta tulee tarkastelemaan yhteydenottoamme jossain vaiheessa. Ymmärsin, että rodun tuleva JTO luetaan erityisen tarkkaan. Chapo!

Olen kirjoitellut näitä kriittisiä mietteitäni aiemminkin. Eräässä yhteydessä minulle tokaistiin, että perusta sitten oma kennel, niin näet että ei tämä niin helppoa ole. Ei tosiaankaan ole eikä sen pidäkään olla, kun ollaan tuottamassa eläviä olentoja! Kun aikoinaan perustin osakeyhtiön tuottamaan montessorimenetelmän mukaista materiaalia lukemaan oppimisen tueksi, niin minulla oli takana 6 vuotta yliopisto-opintoja, vuosi montessorikoulutusta, vuosien opettajakokemus ja silti minun piti oppia uutta koko ajan. Silloin tuotin vain paperille painettavaa materiaalia. Vastuun elävien olentojen tuottamisesta täytyy olla paljon suurempi.

Ehkä minusta tulisikin hyvä kasvattaja, sillä taidan olla sydämen asioissa sitkeä ja uskollinen enkä päästä itseäni vähällä. Jaksan kaivaa tietoja sinnikkäästi ja osaan yhdistelläkin löytämääni. Pelkkä informaation käsittely ei kuitenkaan ole vielä osaamista saatikka viisautta. Hankittua tietoa täytyy kypsytellä ja verrata toisten kokemuksiin ja tietoihin. Dialogi on siis tarpeen tässäkin asiassa.

Käymäni peruskurssin yhtenä punaisena linjana oli "puhukaa muiden kanssa ja olkaa kriittisiä tekemisiinne". Vaikeat asiat menevät helposti ihon alle, mutta eihän kehittymiseen ole muuta suuntaa kuin virheellisestä tiedosta luopuminen, uuden tiedon liittäminen vanhoihin tietorakenteisiin ja sen kypsyminen viisaudeksi. Syksyllä pidettävä Kasvattajan jatkokurssi saa minusta osallistujan.

Toivottavasti tekemämme yhteydenotto Kennelliittoon voisi tuottaa tietoa, joka kypsyisi viisaudeksi ja olisi omalta osaltaan tukemassa seuraavien suloisten bolognese-sukupolvien syntymistä entistä monipuolisemmin geenein entistä terveempinä.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Pikin jalat ovat kunnossa!

Pitkäjänteinen työ on tuottanut hedelmää ja Pikin jalat ovat nyt kunnossa! Onpa riemukasta! Onnea Piki!
©Esko Lius
Suuri kiitos kuuluu Maria Sukaselle (Tammiston Evidensia), joka on hoitanut Pikin lihaksia hellällä kosketuksella 💕

Kävimme leikkauksen jälkeen kaksi kertaa viikossa fysioterapiassa. Yhteensä käyntejä kertyi 20. Alussa hoidot painottuivat lihashuoltoon. Maria teki Pikille jumppaohjelman, jota noudatimme enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Maria opasti myös liikunnan vaiheittaisessa lisäämisessä, sillä nuori koira ei tietenkään osaa rajoittaa menemistään itse. Vaikka asiaa osaa toki miettiä tiettyyn rajaan itsekin, niin oli hyvin turvallista puhua auki omat havainnot Pikin liikkeistä Marialle ja yhdessä keskustella seuraavista askelista.

Kun Pikin lihaskunto oli kohonnut sopivasti, aloitimme vesiterapian. Piki tassutteli vesialtaassa hitaasti liikkuvalla matolla ensin lyhyen ajan ja luonnollisesti aikaa ja maton liikkumisnopeutta nostettiin vähitellen. Minunkin silmäni näki, kuinka leikattu jalka teki suuren kaaren sen sijaan, että polvi olisi koukistunut luonnollisella tavalla. Tämä oli alussa ihan normaalia, sillä olihan Pikin polven rakennetta jouduttu korjaamaan reippaasti ja nyt lihakset ja hermotus piti opettaa toimimaan oikein.

Tässä vaiheessa Pikin status oli vielä:
"Staattinen painonvaraus takaosassa: vtj 20% ja otj 80 % takaosasta.
Vtj etureisi aktivoituu, mutta painonsiirroissa vielä varovainen.
Vtj polvessa vapaa liikerata koukistukseen ja ojennukseen, mutta liikeradalla on vielä selkeää aristusta.
Jäykkyys lannerangassa ja lantiossa, kireys molemmissa eturaajoissa hauiksissa ja pinnallisissa rintalihaksissa"

Nyt, neljän kuukauden kuluttua, Pikin status on parantunut huimasti:
"Piki liikkuu symmetrisesti ja puhtaasti sekä käynnissä että ravissa.
Staattinen painonvaraus takaosassa symmetrinen: vtj 50% ja otj 50 % takaosasta.
Takaosa lihasmassaltaan symmetrinen.


Symmetrinen aktiivinen ja passiivinen liikkuvuus vtj polvessa.


Painonsiirrot takaosassa symmetrisesti." 

Lisäksi kaikki jännittäminen on poissa ja Piki odottaa innokkaasti pääsyä Maria luo. Eilistä fysioterapiaa odotellessa Piki katseli tarkkaan kaikki ohikulkijat ja tuijotteli sille oikealle ovelle, josta Maria aina tulee. Mukava hoitaja pysähtyi vielä antamaan Pikille ylimääräisiä rapsutuksia. Maria sai Pikiltä vielä lämpimämmän vastaanoton.



Pikillä ei ole enää tässä vaiheessa tarvetta fysioterapiaan, mutta pientä varovaisuutta on silti hyvä harjoittaa. Koira saa touhuta pihalla vapaasti valvonnan alla, mutta mihinkään ninja-hyppyihin ei pitäisi vielä ryhtyä.

Kaiken kaikkiaan on kulunut vuosi siitä, kun aloin vahvemmin epäillä sitä, että Pikin jaloissa ei ole kaikki kunnossa. Vuoteen on mahtunut päätöksiä ja huolta, sitkeää työskentelyä ja paljon hellittelyä. Nyt elämä voi painottua vielä enemmän hellittelyyn ja kunhan kevät ehtii pidemmälle, pääsemme Pikin kanssa yhteisiin pihahommiin.

©Esko Lius

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Turvallinen matkustaminen vaatii valppautta

Kirjoittelin edellisen postaukseni koiran näkökulmasta. Pikistä näki selvästi, että kaikki oli sille kummallista ja sillä otti aikansa suhtautua rennosti ympäröivään maailmaan. Se paimensi meitä omia ihmisiään huolellisesti ja pysähtyi lenkeillä aina odottamaan valokuvaavaa miestä. Minun poistumiseni terassilta toilettiin sai koiran tuijottamaan herkeämättä jälkeeni ja haukahtelemaan käskevästi. Lauma ei saanut hajota.

Me ihmiset olemme tottuneita matkustajia ja monet nähtävyydet on jo koettu, joten tällä matkalla toiminkin pitkälti koiran tarpeiden mukaan. Teimme aamulenkit aina samaan suuntaan ja iltalenkeille valitsin eri reitin. Koira oppi parissa päivässä minne olemme menossa ja rentoutui selvästi. Sen ei tarvinnut yrittää lukea meitä vaan se tiesi mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun peruslenkki oli tuttu, tein siihen pieniä variaatioita. Jouduin kuitenkin vielä miettimään lenkit niin, että koiran polveen ei tule liian suurta rasitusta. Korkeuserot Nerjassa ovat aika isot verrattuna omiin kotikulmiin, joten minun piti olla myös valmis kantamaan koiraa rapuissa tai ylärinteissä.
©Esko Lius
Pienen nuuskukuonon tutkimusmatkoja piti myös seurata tarkasti, sillä eihän tuohon mene kuin silmänräpäys, kun koira on syönyt jotain sopimatonta. Pikille tuo sopimaton oli esimerkiksi talojen kulmille ja aukioille ripotellut kissannaksut. Kissat ovat ihania myös monen espanjalaisen mielestä ja niitä tunnutaan ruokkivan ahkerasti. Kun Piki on kotona oppinut pihistelemään kissannaksuja aina kun me ihmiset olemme huolimattomia, niin nyt Pikillä oli melkoiset apajat edessään. Kissannaksuja löytyi joka lenkkipolun varrelta.
©Esko Lius
Rantahiekka (tai rantakivikko) ei myöskään ollut vain hiekkaa, vaan siellä monet suloiset pitkähännät olivat käyneet tarpeillaan. Useat koirat näyttivät myös käyttävän hiekkarantaa kakkapaikkanaan. Onneksi Piki ei enää syö toisten koirien jätöksiä, mutta kissanpötkylät herättävät yhä kiinnostusta. Kun rantahiekassa on myös kotiloita, jotka voivat kantaa sydänmatoa, niin koiran ei tosiaankaan voi antaa vain toimia rannalla mielensä mukaan.
©Esko Lius
Pikille oli luonnollisesti annettu kaikki tarpeelliset rokotukset ja loishäädöt, mutta varsinkin loishäätöjen keskittyminen ennen matkaa olevalle viikolle sai koiran jo voimaan pahoin. Pieneen systeemiin tuli kerralla liikaa muutoksia, joka näkyi oksentamisena ja vaisuutena. Tämä oli kuitenkin ohimenevä ilmiö.

Toisten koirien moikkaaminen täytyi arvioida joka kerta erikseen. Aika moni turisti oli paikalla koiransa kanssa ja paikalliset ulkoiluttivat omiaan samoilla reiteillä. Kulkukoiria ei näkynyt lainkaan, joka vähän yllätti. Niinkuin Suomessa, monet ulkoiluttajat vain antoivat koiransa tulla suoraan päin, mutta monet myös kysyivät erikseen lupaa koirien moikkaamiseen. Yhteinen kieli saattoi lopulta olla suomi, kun ensin aloitimme juttelun englanniksi. Tästä taulukosta löytää aika hyvän kattauksen siitä, mitkä Etelä-Euroopassa esiintyvät koirien sairaudet tarttuvat koirasta koiraan: Ulkomailla koiran kanssa
©Esko Lius

Tiet olivat hyvinkin puhtaita, mutta lasinsiruja löytyi monesta paikasta. Samat sirpaleet olivat paikoillaan koko tuon 11 päivää, mitä meidän reissumme kesti. Kuinkahan usein katuja lakaistaan noilla kulmilla? Luontokohteissa oli myös vältettävä ns. pinjantoukkia. Pinjantoukat ovat isokulkukehrääjäntoukkia, jotka ovat koiralle (ja esim. pikkulapsille) todella myrkyllisiä. Kosketus aiheuttaa vakavan allergisen reaktion ja kovaa kipua. Ei siis mikään kiva tuttavuus. Nämä toukat löytyivät Almuñécarista, mutta en ole kyllä varma, oliko kyseessä juuri isokulkukehrääjä. Varmuuden vuoksi näitä oli parempi välttää.
©Esko Lius
Piki reagoi muutoksiin ruokahaluttomuudella. Kun olimme viime syksynä 10 päivää Taiwanissa ja Filippiineillä, koira oli hoidossa rakastamansa ihmisen luona. Raasu oli kuitenkin lopettanut syömisen, niin että sitä piti käyttää kaksi kertaa eläinsairaalassa nesteytyksessä. Diagnoosina oli ikävä omistajan luo - voi murua.

Tälläkin reissulla Piki oli alussa huonosyöntinen. Omat tutut eväät olivat mukana, mutta eivät ne vain maistuneet. Piki on kotona saanut nappulansa kuivana, mutta nyt lorauttelin niihin vähän vettä ja keittokinkun lientä. Tämä sai ruokahalun heräämään. Hemmottelin sitä myös sormiruokinnalla eli annoin sille pieniä kinkunpalasia terassiruuastani. Tulinkin valinneeksi aina sellaista ruokaa, josta pystyin antamaan jotakin myös koiralle. Piki on nopea oppimaan ja nyt sitten kotona opettelemme tästä tavasta pois, mutta tämä oli matkalla tehty tietoinen valinta.
©Esko Lius
Vaikka Piki matkusti kuljetuskassissaan ihan siististi, niin ei voi sanoa sen nauttineen pienestä yksiöstään. Onhan lentokoneen jalkatila nyt oikeasti koiralle aika kummallinen maailma kaikkine äänineen, hajuineen ja ohi kulkevine ihmisineen. Koiran kanssa matkustavana, paikkamme oli viimeisellä rivillä ja se onkin lentokoneen rauhattomin paikka, koska vessat ovat vieressä. Silti matkustamo oli meidän koirallemme se paras paikka. Kuuntelin koneeseen tullessamme ruumassa olevien koirien haukuntaa. Aika lujaa siellä louskutettiin, kun se kuului jo puoleen väliin konetta.
©Annu Lius
Kentällä juttelin pariskunnan kanssa, joiden koira meni ruumaan (eli oli yksi noista haukkujista). He kertoivat, että heidän koiransa oli kerran tullut aivan uloisteisiinsa sotkeutuneena koneesta ja toisella kerralla olivat itse nähneet, kuinka koirankuljetushäkki oli pudonnut matkalaukkuhihnalta Malagan kentällä. Oma höpsykkäni ei joudu matkustamaan ruumassa, vaikka monille koirille toki ruuma on juuri se paras paikka.


Seuraavan reissun samoille kulmille voisin tehdä Pikin kanssa ensi syksynä, kun säät eivät enää ole Espanjassa niin paahteiset. Silloin haaveilen asunnosta, jossa olisi pieni piha. Piki on hieno matkakumppani, jonka kanssa maailman näkee ihan uusin silmin.
©Esko Lius