sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Elämystulva

Kun yhteen päivään mahtuu herääminen aamuyöllä, lentokentän vilinä, 5 tuntia kuljetuskassissa, uuden kentän tuoksut ja ihmeellinen ulkoilma, lomakodin laattalattiat, meren kohina, hiekkaa anturoissa, suolaisen veden maku, uusien hajujen kaaos pienissä koiran aivoissa, oman lauman hajoaminen, kun mies meni kauppaan, niin ei kai ole ihme, että koiran täytyy yrittää komentaa käytävässä kulkevat ihmiset hiljenemään ja vastapäisen talon parvekkeelle ilmestyvät ihmiset poistumaan.

Matkapäivän aamu alkoi aamupissityksellä kello 3. Lumi pehmensi äänet, kun tassuttelimme pikkupakkasessa hiljaisia polkuja. Miten sopeutuvainen koira voikaan olla. Ei mitään protestointia tai jarrutteluja. Kun ihminen päättää, että nyt mennään ulos, niin sitten sitä vain mennään. Eikä lumi olekaan Pikistä yhtään hullumpi elementti.
© Esko Lius
Lentokentällä hämmästelin koiran kanssa matkustamisen helppoutta. Pikin passia ei katsottu, koiraa ei punnittu kassinsa kanssa, turvatarkastuksen läpi sai vain kävellä koira sylissä ja kentällä koira sai tassutella hihnassa. Lähtöportilla sujautin koiran kuljetuskassiinsa, jonne se meni melkein mielellään. Olihan kassi sen oma tuttu elementti, joka tuntui selvästi turvalliselta tilalta.

Koneessa matkustamohenkilökunta ei tuntunut tietävän, että matkaan tulee myös koira. Kun omalle paikalle kullkiessamme esittelin heille kassissa olevan koiran, niin jokainen suhtautui asiaan hieman hämmästyneenä. Mikäpä siinä, eihän koira toisaalta ole sen kummempi matkalainen. Viimeinen penkkirivi oli tässä koneessa ihan hyvä, sillä penkit sai myös asetettua hieman takanojaan. Meille ihmisille siis helpompaa.

Koiran matkaa ei kyllä voi sanoa helpoksi. Eihän se nyt ole herkkua olla 5 tuntia kassissa, kummallisten äänten ja hajujen ympäröimänä laitteessa, joka heiluu ja tärähtelee. Oman ihmisen jalat kassin verkkojen lähellä toivat kuitenkin riittävästi turvaa, niin että hauva matkusti ihan hiljaisena koko matkan. 
© Esko Lius
Malagan kentällä Piki oli kyllä jo sitä mieltä, että nyt tästä miniyksiöstä on jo aika päästä pois. Mies jäi hoitamaan matkatavarat ja minä kävelin suoraan ulos aurinkoon. Passeja ei taaskaan tarvinnut näyttää, joten aika helppoahan tänne oli tulla. Suurirakkoinen koira helpotti oloaan ja nuuskutteli kummissaan paikallista hajumaisemaa. Taksissa Malagasta Nerjaan koira sai olla sylissä, eikä sitä tarvinnut enää laittaa kuljetuskassiin.

Meidän lomakotina on vuokrakolmio pienessä kerrostalossa. Marmorirappuset ovat Pikille tässä toipumisen vaiheessa vielä liikaa, mutta kyllähän 5 lisäkiloa kantaa helposti. Parvekeelle pääsee kaikista huoneista ja se on umpinainen, niin koira saa olla kaikkialla vapaana.

Ja sitten tässä on melkein suoraan edessä se ihana meri! Aaltojen tauoton humu, lokkien kirahdukset, kyyhkyjen syvät huhuilut, varpusten tirskahdukset - tästä äänimaisemasta minä nautin. Välimeren aalloissa ei ole samaa jykevyttä kuin valtameren loputtomassa pauhussa, mutta silti sen keinunta on niin rentouttavaa.

Pikin suhtautui mereen rauhallisen uteliaasti. Omat ihmiset olivat vieressä ja selvästikin rauhallisia, niin mikäs siinä on pienen koiran tullessa mukana.
© Esko Lius
© Esko Lius
Kun tsempparikoira oli vielä istunut snack barin terassilla, kuljeksinut outoja katuja ja kunnellut kummia ääniä, niin illalla sen kiintiö oli täynnä. Aika kipakalla haukulla ei yritti saada käytävällä kulkevat ihmiset menemään omiin pesiinsä nukkumaan. 
© Esko Lius
Iltakävely tummuneessa illassa sai lopulta koirankin rauhoittumaan, niin että yö suui leppoisasti. Olin ottanut Pikille oman peiton mukaan ja tein sille pehmeä pedin oman sänkyni viereen. Koirasta ei kuulunut ääntä kuin vasta seuraavana aamuna. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti