keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Andalucialainen koira

"Täällä kaikki on unta. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu eikä maa ole sitä, mihin olen tottunut. Se on märkää ja tuoksuu kummalliselta. Vaahtoinen vesi vie sen jalkojen alta ja silloin sieltä voi löytyä jotain elävää. 
©Esko Lius
Joskus maa on täällä ihan vino ja jokaista askelta täytyy miettiä erikseen. Onneksi taluttimen toisessa päässä oleva ihminen ei ole liian nopea vaan antaa aikaa pohtia ja tutkia. 
©Esko Lius
Kuitenkin, kun olen juuri haistanut jotain kiinnostavaa ja tuttua, niin eteeni ilmestyvät leiskuvat silmät ja terävät sapelit. Tavallisen elämän pitkähäntä on rauhallisempi ja tiedän milloin se suuttuu. Nämä pitkähännät näyttävät samalta, mutta kiroilevat rumasti.
©Esko Lius
Joku kuitenkin pitää näistä pitkähännistä, sillä niille on ripoteltu ruokaa sinne tänne. Tuo taluttimen toisessa päässä kulkeva ihminen luuli, että katsoimme samaa asiaa, mutta minä haistoin herkut. Vielä eilen tässä oli herkkunappuloita. Tämä uni on myös painajainen, kun täällä ei saa syödä kissanruokaa.
©Esko Lius
Kotona tiedän, milloin laumani hajoaa. Ne sanoo "Heippa!" ja sitten minä saan nukkua. Nyt toinen on koko ajan tässä ja oven takana kuuluu olevan lisää kivoja olentoja. Vaikka kuinka yritän kutsua ne peremmälle, niin ne jäävät vain kolistelemaan käytävään. Ihminen ottaa minut silloin syliin ja rauhoittelee. Miksi se ei avaa ovea? Minä kuulen ja haistan, miksi en saa myös nähdä?

Täällä ihmisiä löytyy muutenkin ihan kummallisista paikoista. Kun vien ihmiset lenkille, edessä saattaakin olla ilmassa roikkuva ihminen. Yritin hurjasti saada sen tulemaan alas, mutta se vain jatkoi leijailuaan. Omat ihmiseni vain jatkoivat tavallisia ulkoilupuuhiaan, joten annoin asian olla.
©Esko Lius
Liikkuvan maan isossa vedessä voi myös olla ihmisen päitä, jotka täytyy pelastaa rantaan. En kuitenkaan rohkene mennä oudolta maistuvaan veteen, mutta yritän saada ihmiseni toimimaan. Kummallisesti he vain puhuvat minulle leppoisasti ja jatkavat matkaa. 
©Esko Lius
Ihmiseni toimivat muutenkin tässä unessa oudosti. Saan olla sylissä pöydän ääressä ja saan jopa haistaa ja maistaakin samaa ruokaa. Yhtäkkiä ilmestyvät muut ihmiset puhuvat minulle outoa kieltä ja tuovat minulle vettä. Matalat pikkuihmiset katsovat minua kiinnostuneesti, mutta eivät uskalla silittää. Vanhat sedät tulevat lähelle ja rapsuttavat minua niskasta. Lipaisen niitä nopeasti ja sitten minun täytyy taas olla valppaana.
©Esko Lius
Koskaan ei tiedä, mitä täällä tapahtuu. Ne väittivät, että bolognese haisee tältä. Onko tämä Kiina?
©Esko Lius
Sieltä täältä ilmestyvistä jaloista en pidä! Niitä on iltalenkillä koko ajan. Niitä tulee eteen hyvältä tuoksuvista ovista tai ne kävelevät nopeasti ohi. Painaudun joskus seiniä vasten ja olen vain hiljaa. Annan niiden mennä ohi. Joillakin on lajitoveri mukana ja vaihdamme muutaman tervehdyksen. Yksi iso lajitoveri on paksun aidan takana. Ensimmäisellä kerralla se murahti minulle, mutta nyt se on jo rauhallinen.
©Esko Lius
Omat ihmiset puhuvat täällä rauhallisesti ja ottavat minut lenkilläkin syliin. Niillä ei ole kiire. Tuuli ei viillä eikä tassuja palele. Ei tarvitse pukea takkia eikä pukua. Täällä saa nukkua pitkään, mikä on hyvä, sillä tämä uni vie voimia. Uneni unessa olen oliivipuiden alla ja kuulen Adrianmeren aallot. Minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään maahan. 
©Annu Lius

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti