keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Andalucialainen koira

"Täällä kaikki on unta. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu eikä maa ole sitä, mihin olen tottunut. Se on märkää ja tuoksuu kummalliselta. Vaahtoinen vesi vie sen jalkojen alta ja silloin sieltä voi löytyä jotain elävää. 
©Esko Lius
Joskus maa on täällä ihan vino ja jokaista askelta täytyy miettiä erikseen. Onneksi taluttimen toisessa päässä oleva ihminen ei ole liian nopea vaan antaa aikaa pohtia ja tutkia. 
©Esko Lius
Kuitenkin, kun olen juuri haistanut jotain kiinnostavaa ja tuttua, niin eteeni ilmestyvät leiskuvat silmät ja terävät sapelit. Tavallisen elämän pitkähäntä on rauhallisempi ja tiedän milloin se suuttuu. Nämä pitkähännät näyttävät samalta, mutta kiroilevat rumasti.
©Esko Lius
Joku kuitenkin pitää näistä pitkähännistä, sillä niille on ripoteltu ruokaa sinne tänne. Tuo taluttimen toisessa päässä kulkeva ihminen luuli, että katsoimme samaa asiaa, mutta minä haistoin herkut. Vielä eilen tässä oli herkkunappuloita. Tämä uni on myös painajainen, kun täällä ei saa syödä kissanruokaa.
©Esko Lius
Kotona tiedän, milloin laumani hajoaa. Ne sanoo "Heippa!" ja sitten minä saan nukkua. Nyt toinen on koko ajan tässä ja oven takana kuuluu olevan lisää kivoja olentoja. Vaikka kuinka yritän kutsua ne peremmälle, niin ne jäävät vain kolistelemaan käytävään. Ihminen ottaa minut silloin syliin ja rauhoittelee. Miksi se ei avaa ovea? Minä kuulen ja haistan, miksi en saa myös nähdä?

Täällä ihmisiä löytyy muutenkin ihan kummallisista paikoista. Kun vien ihmiset lenkille, edessä saattaakin olla ilmassa roikkuva ihminen. Yritin hurjasti saada sen tulemaan alas, mutta se vain jatkoi leijailuaan. Omat ihmiseni vain jatkoivat tavallisia ulkoilupuuhiaan, joten annoin asian olla.
©Esko Lius
Liikkuvan maan isossa vedessä voi myös olla ihmisen päitä, jotka täytyy pelastaa rantaan. En kuitenkaan rohkene mennä oudolta maistuvaan veteen, mutta yritän saada ihmiseni toimimaan. Kummallisesti he vain puhuvat minulle leppoisasti ja jatkavat matkaa. 
©Esko Lius
Ihmiseni toimivat muutenkin tässä unessa oudosti. Saan olla sylissä pöydän ääressä ja saan jopa haistaa ja maistaakin samaa ruokaa. Yhtäkkiä ilmestyvät muut ihmiset puhuvat minulle outoa kieltä ja tuovat minulle vettä. Matalat pikkuihmiset katsovat minua kiinnostuneesti, mutta eivät uskalla silittää. Vanhat sedät tulevat lähelle ja rapsuttavat minua niskasta. Lipaisen niitä nopeasti ja sitten minun täytyy taas olla valppaana.
©Esko Lius
Koskaan ei tiedä, mitä täällä tapahtuu. Ne väittivät, että bolognese haisee tältä. Onko tämä Kiina?
©Esko Lius
Sieltä täältä ilmestyvistä jaloista en pidä! Niitä on iltalenkillä koko ajan. Niitä tulee eteen hyvältä tuoksuvista ovista tai ne kävelevät nopeasti ohi. Painaudun joskus seiniä vasten ja olen vain hiljaa. Annan niiden mennä ohi. Joillakin on lajitoveri mukana ja vaihdamme muutaman tervehdyksen. Yksi iso lajitoveri on paksun aidan takana. Ensimmäisellä kerralla se murahti minulle, mutta nyt se on jo rauhallinen.
©Esko Lius
Omat ihmiset puhuvat täällä rauhallisesti ja ottavat minut lenkilläkin syliin. Niillä ei ole kiire. Tuuli ei viillä eikä tassuja palele. Ei tarvitse pukea takkia eikä pukua. Täällä saa nukkua pitkään, mikä on hyvä, sillä tämä uni vie voimia. Uneni unessa olen oliivipuiden alla ja kuulen Adrianmeren aallot. Minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään maahan. 
©Annu Lius

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Elämystulva

Kun yhteen päivään mahtuu herääminen aamuyöllä, lentokentän vilinä, 5 tuntia kuljetuskassissa, uuden kentän tuoksut ja ihmeellinen ulkoilma, lomakodin laattalattiat, meren kohina, hiekkaa anturoissa, suolaisen veden maku, uusien hajujen kaaos pienissä koiran aivoissa, oman lauman hajoaminen, kun mies meni kauppaan, niin ei kai ole ihme, että koiran täytyy yrittää komentaa käytävässä kulkevat ihmiset hiljenemään ja vastapäisen talon parvekkeelle ilmestyvät ihmiset poistumaan.

Matkapäivän aamu alkoi aamupissityksellä kello 3. Lumi pehmensi äänet, kun tassuttelimme pikkupakkasessa hiljaisia polkuja. Miten sopeutuvainen koira voikaan olla. Ei mitään protestointia tai jarrutteluja. Kun ihminen päättää, että nyt mennään ulos, niin sitten sitä vain mennään. Eikä lumi olekaan Pikistä yhtään hullumpi elementti.
© Esko Lius
Lentokentällä hämmästelin koiran kanssa matkustamisen helppoutta. Pikin passia ei katsottu, koiraa ei punnittu kassinsa kanssa, turvatarkastuksen läpi sai vain kävellä koira sylissä ja kentällä koira sai tassutella hihnassa. Lähtöportilla sujautin koiran kuljetuskassiinsa, jonne se meni melkein mielellään. Olihan kassi sen oma tuttu elementti, joka tuntui selvästi turvalliselta tilalta.

Koneessa matkustamohenkilökunta ei tuntunut tietävän, että matkaan tulee myös koira. Kun omalle paikalle kullkiessamme esittelin heille kassissa olevan koiran, niin jokainen suhtautui asiaan hieman hämmästyneenä. Mikäpä siinä, eihän koira toisaalta ole sen kummempi matkalainen. Viimeinen penkkirivi oli tässä koneessa ihan hyvä, sillä penkit sai myös asetettua hieman takanojaan. Meille ihmisille siis helpompaa.

Koiran matkaa ei kyllä voi sanoa helpoksi. Eihän se nyt ole herkkua olla 5 tuntia kassissa, kummallisten äänten ja hajujen ympäröimänä laitteessa, joka heiluu ja tärähtelee. Oman ihmisen jalat kassin verkkojen lähellä toivat kuitenkin riittävästi turvaa, niin että hauva matkusti ihan hiljaisena koko matkan. 
© Esko Lius
Malagan kentällä Piki oli kyllä jo sitä mieltä, että nyt tästä miniyksiöstä on jo aika päästä pois. Mies jäi hoitamaan matkatavarat ja minä kävelin suoraan ulos aurinkoon. Passeja ei taaskaan tarvinnut näyttää, joten aika helppoahan tänne oli tulla. Suurirakkoinen koira helpotti oloaan ja nuuskutteli kummissaan paikallista hajumaisemaa. Taksissa Malagasta Nerjaan koira sai olla sylissä, eikä sitä tarvinnut enää laittaa kuljetuskassiin.

Meidän lomakotina on vuokrakolmio pienessä kerrostalossa. Marmorirappuset ovat Pikille tässä toipumisen vaiheessa vielä liikaa, mutta kyllähän 5 lisäkiloa kantaa helposti. Parvekeelle pääsee kaikista huoneista ja se on umpinainen, niin koira saa olla kaikkialla vapaana.

Ja sitten tässä on melkein suoraan edessä se ihana meri! Aaltojen tauoton humu, lokkien kirahdukset, kyyhkyjen syvät huhuilut, varpusten tirskahdukset - tästä äänimaisemasta minä nautin. Välimeren aalloissa ei ole samaa jykevyttä kuin valtameren loputtomassa pauhussa, mutta silti sen keinunta on niin rentouttavaa.

Pikin suhtautui mereen rauhallisen uteliaasti. Omat ihmiset olivat vieressä ja selvästikin rauhallisia, niin mikäs siinä on pienen koiran tullessa mukana.
© Esko Lius
© Esko Lius
Kun tsempparikoira oli vielä istunut snack barin terassilla, kuljeksinut outoja katuja ja kunnellut kummia ääniä, niin illalla sen kiintiö oli täynnä. Aika kipakalla haukulla ei yritti saada käytävällä kulkevat ihmiset menemään omiin pesiinsä nukkumaan. 
© Esko Lius
Iltakävely tummuneessa illassa sai lopulta koirankin rauhoittumaan, niin että yö suui leppoisasti. Olin ottanut Pikille oman peiton mukaan ja tein sille pehmeä pedin oman sänkyni viereen. Koirasta ei kuulunut ääntä kuin vasta seuraavana aamuna. 

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kuusi päivää H-hetkeen

Meidän lento Malagaan lähtee ensi lauantaina. Kun matkustamme kahden aikuisen reissuja, niin mies huolehtii pyöränsä hyvissä ajoin kuntoon ja minä laittelen edellisenä päivänä matkalaukkuun omat tavarani. Valmis maailma, joten tavaraa ei tarvita paljon.

Nyt kun koira pääsee mukaan, niin matkaa on pitänyt valmistella jo kuukauden päivät. Koiralle ei olekaan ihan pikku juttu viettää viisi tuntia matkakassissa ja kuunnella outoja ääniä kummallisen hajutulvan keskellä. Piki onkin harjoitellut matkakassissa olemista viimeisen kuukauden ajan. Alussa menimme vain kivoihin kohteisiin ja lyhyitä matkoja, mutta nyt kassi on ollut käytössä kaikilla matkoilla.
Auton etupenkin edessä on kassille sopiva tila.
Piki mahtuu hyvin seisomaan kassissa ja se on tarpeeksi pitkä myös lepäämiseen. Varsinaisen uniasennon kassissa saa, kun sen kääntää kyljelleen. Pikillä on aiempaa kokemusta lentämisestä, mutta silloin matka oli lyhyempi ja koira vasta pentu. Vanhempi koira katsoo maailmaa jo viisaammin eli liian oudot asiat herättävät myös varovaisuutta.

Pikillä on rokotukset muuten kunnossa, mutta Espanjaan on hyvä saada myös suoja leptospiroosia vastaan. Rokote täytyy antaa toistamiseen 2-4 viikon kuluttua ensimmäisestä rokotuksesta täyden suojan saamiseksi. Lisäksi Piki saa matolääkkeen kaksi kertaa ennen matkalle lähtöä ekionokokkoosia vastaan ja heti matkalta palattuamme kolmannen kerran. Loisäätö punkkeja vastaan on myös hoidettu.

Pikillä on erikoisruokavalio sillä yliherkkyydet kaventavat ruokavaliota. Omat nappulat tulevat siis mukaan. Osa nappuloista täytyy myös pakata käsimatkatavaroihin siltä varalta, että varsinainen laukku eksyisi matkalla.

Pikin toipuminen polvileikkauksesta on myös luonut oman rytminsä näihin viikkoihin. Olemme käyneet kaksi kertaa viikossa vesiterapiassa, että jalan liikkeisiin löytyy normaalit liikeradat ja lihakset vahvistuvat. Pikin leikkauksesta on nyt 13 viikkoa ja ahkera kuntoutus on tuottanut tulosta. Kunhan vältämme vielä rappuja ja hyppimistä ja seuraan tarkkaan koiran mahdollista väsymistä, niin muuten saamme elää reissussa melko normaalia lomalaisen elämää. Märkään rantahiekkaan tassut kuuluukin upottaa.

Kävimme tänään viemässä miehen kentälle ja totuttauduimme lentokentän ääniin ja tuoksuihin. Koira oli  hieman hämmentynyt, mutta ei sen enempää kuin tuossa tilanteessa on hyvä ollakin. Pieni epäluuloisuus on viisautta. Häntä pysyi terhakasti pystyssä ja koira malttoi katsella ympärilleen.

Kotona hauva sai muutaman nappulan ja oikaisi itsensä lepoasentoon. Pienessä päässä myllää nyt monta uutta tuoksua ja kokemusta.
Koira ei vielä tiedä mihin tämä kaikki valmistelu johtaa, mutta minä odotan jo riemulla lämpöä ja lomaa!