lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kymmenen ulkoiluttajaa ja heidän koiransa

1. Tämän koiran ihminen vaikuttaa olevan sekä kuuro että mykkä. Kun me väistämme heitä sivupolulle, niin heidän reittinsä kulkee tietenkin juuri tuolle samalle pikku polulle. Viiden metrin fleksissä on ulottuvuutta, mutta juuri kun koiriensa kuonot ovat koskettamassa omani koirani kirsua, hihna kiristyy ja omistaja sanoo: "Kom, Ida, kom, Frans!" Koirille tuntuu olevan sama, mitä kieltä tai mitä niille sanotaan, mutta tiukka hihna on hyvä opettaja. Oma koiruus mussuttaa koulutusnaksuja ja ynisee kummissaan.

2. Tässä parivaljakossa ihminen on sangen aktiivinen. Hän alkaa toimia heti meidät huomattuaan. Koiransa kita on täynnä nameja ja hihna kiristyy, mutta päättäväisesti he kulkevat eteenpäin, tai ainakin kiemurtelevat eteenpäin. Meidän kohdallamme koira aloittaa rähinän ja kiskonnan ja omistaja laittaa kampoihin minkä pystyy. Tämän koiran nimi on usein 'Loppu!' tai 'Ei!', nousevalla intonaatiolla sanottuna. Minun fifini jähmettyy tuijottamaan isompaansa ja haluaa ohituksen jälkeen välttämättä haistaa riehujan tassunjäljet.

3. Tämän parivaljakon omistaja on hölkkävarusteinen nuori, jolla on isot kuulokkeet korvilla. Koira on usein pieni tai korkeintaan keskikokoinen, mutta hyvin koulutettuna se osaa määrätä tahdin ja suunnan. Usein tuo suunta on juuri meitä kohti. Minä sanon, korotan ääntäni ja lopulta karjaisen: "Älä tule tänne!", mutta koira taitaa ymmärtää vain tuon viimeisen sanan. Ihminenhän ei tässä koirakossa kuule kuin musiikkia. Elekieltä hän kuitenkin ymmärtää. Huiskuttava käsi ei aina tarkoita vilkutusta.

4. Seuraavalla omistajalla on pieni, valkoinen koira. Koska oma koirani tunnistaa kaltaisensa, niin heidän kanssaan jäämme juttelemaan. Puhumme vuotavat silmät ja ruokavaliot ja pohdimme turkinhoitoa. Koirat kuiskivat salaisuuksia toistensa korviin. Tämän kohtaamisen jälkeen on hyvä mieli.

5. Seuraava koirakko kulkee leppoisan rauhallisesti. Iso koira ei turhia hötkyile vaikka omistaja onkin usein reipas ulkoilija. "Hei, tämän koiran nimi on Onni ja se tykkää pienistä pennuista. Haluatko antaa koirien tutustua?" ja tietysti minä haluan. Iso koira asettuu maahan ja oma pentuni saa nuuskia ja kuiskia taas omat salaisuutensa ison korviin. Lopulta iso kyllästyy pieneen ja nousee ylös, katsoo omistajaansa ja niin he jatkavat matkaa. Oma pentuni katsoo kaivaten ison perään.

6. Seuraavan koirakon näemme vain kaukaa. Molemmat kulkevat päättäväisesti samaan suuntaan samalla vauhdilla. Sivuille ei vilkuilla ja vauhti pidetään reippaana. Vips vaan ja he ovat jo menneet.

7. Tässä laumassa on kaksi ihmistä ja kymmenen koiraa. Koirien vinkuvan hengityksen kuulee jo kaukaa, kun panta painaa henkitorvea. Ne joilla on hihna löysemmällä huolehtivat rähinäefektistä. Joukkoon mahtuu muutama houdini, jotka pujottavat itsensä vapaaksi pantakahleistaan ja siinä vaiheessa omani on jo sylissä. "Ei se mitään pahaa tee." Pitäisikö uskoa?

8. Tämä seuraava koirakko on ehkä se kaikkein merkillisin ja onneksi myös harvinaisin. Kysyn itse aina etukäteen saavatko koirat tervehtiä. Näiltä ihmisiltä saa iloisen vastauksen, että kyllä saa. Sitten esittelen oman koirani iän ja sukupuolen ja kerron jotain sen tavasta toimia toisten koirien kanssa. Kolmen sekunnin kuluttua toinen koira jo rähisee, näyttää hampaitaan tai tarttuu niillä kiinni omaan pikkukoiraani. Kun otan omani turvaan, toisen koiran ihminen sanoo, että joo se tekee aina noin pennuille tai että se vaan haluaa selättää sinun pentusi. Kun protestoin ja sanon, että sitten me lähdemmekin eteenpäin, niin saan vakuutteluja siitä kuinka juuri tämä selättäminen tai ärinä olisi oman koirani parhaaksi. Ei ole.

9. Yksi ihanimmista ihmis-koira -pareista ovat vanhemmat sedät, jotka kuljettavat vaimojensa ystävättärien koiria. He ansaitsivat oman postauksensa joku aika sitten. (Uurteiset miehet)

10. Ja tietysti sitten olemme me, Piki ja minä. Me olemme se koirakko, jossa kulkusuunta päätetään aina kulloisenkin tuulen mukaan. Ja ei, koira ei päätä suuntaa vaan minä, mutta toki tarkkailen hauvan mielialaa ja tarmoa. Minä olen se haahuilija, joka tuijottelen puita ja kuuntelen niiden huminaa, kun koirani tutkii ojia ja pusikoita. Koirani nimi voisi olla 'Höpsö', 'Anna olla' tai 'Jopas taas erehdyit', joskus se on myös 'Toope' ja 'Hönö', mutta etenkin viime päivinä sen nimi voisi olla 'Sivu'. Minä olen se ihminen, jonka pää tietyissä paikoissa pyörii kuin pöllöllä, että bongaisin takaa tulevat pyöräilijät ajoissa. Koirani taas bongaa lintuja, joista närhen ääni saa sen olemaan erityisen valppaana. Koirani on se vaanija, joka lähestyy tiettyjä koiria matalana. Silloin se joutuu joko kääntymään, pysähtymään tai pääsee syliin. Vaanimisen lisäksi 'Toope' osaa myös kiskoa hihnaa, mikä onkin varma tapa päästä nopeammin kotiin.
©Esko Lius
Ja siellä me kuljemme, samoja polkuja kaikki haukun, rekun, piskin, hurtan, fifin, sessen, koirulin, hauvan ja pennun taluttelijat. Taaperramme sateet ja paisteet ja etsimme päivän tasapainoa, että lenkki olisi kaikille onnistunut. Mahdumme hyvin samoille poluille.

2 kommenttia:

  1. Nykyään reippaasti ohittavat ovat erittäin harvassa, ainakin täällä etelässä. Suurin osa koiran omistajista pysähtyy hyvissä ajoin koiransa kanssa ja lässyttää sille kovaäänisesti, vaikka koira olisikin pieni ja helposti mukana vedettävä. Ärsyttävää, kun pysähtely kertoo koiralle että jotain pelottavaa on tulossa. Omat koirani on opetettu ohittamaan nopean kohteliaasti.

    VastaaPoista
  2. Pysähtely on tosiaankin koirille väärä viesti, mutta välillä ei keksi parempaakaan keinoa. Oma koirani pistää hämmentävissä tilanteissa jarrut pohjaan ja eipä sen mukaan vetäminen ole helppoa ilman satuttamista. Kun sitä en halua tehdä, niin tunnustan juttelevani koiralleni, joidenkin korviin (ja välillä omiinkin) se on varmasti lässyttämistä.

    VastaaPoista