lauantai 22. huhtikuuta 2017

Kaivaminen on koiralle nautinto

Meillä on Pikin kanssa yhteinen harrastus: kaivamme maata. Kun lumet olivat sulaneet ja maa vähänkin pehmennyt, niin minun oli ihan pakko päästä ruopsuttelemaan maata. Meillä on iso piha, josta löytyy aina jotain puuhattavaa. Koira oli heti valmis auttamaan. Tosin meillä on vähän eri käsitys siitä, milloin työ on valmis. Pikin mielestä tasainen multakerros kotkansiipien juurella on ihan yliarvostettua.

 Tämä rintaus on suuren tammen alla, joten mullasta löytyy paljon aarteita.
Piha on minulle rentoutumisen paikka. Ei siellä pidä nipottaa jokaisesta kasvista tai asetelmasta, koira saa kaivaa kohtuuden rajoissa. Pensaiden alle laitetut katteet haluan kuitenkin pitää paikoillaan, joten niitä koira ei saa levitellä, mutta muuten annan sen touhuta pihalla vapaasti. Hyvin Piki noudattaakin 'anna olla' -pyyntöä.

Pyyntö toimii myös kotona, mutta vain toimintoon yhdistettynä. Piki haluaakin jatkaa kaivuuharrastustaan myös sisätiloissa. Kun kukaan ei ollut antamassa koiralle muita virikkeitä työpäivän aikana, niin niitä piti keksiä itse.


Nyt kun haluan purkaa suuren (5m x 2m) perennapenkin ja saada sen tilalle havuasetelman, minun täytyy pohtia kasvivalintoja myös koiran näkökulmasta. Olin ajatellut kääpiövuorimäntyä ja lamosinikatajaa, mutta katajan neulaset ovat pistäväkärkiset. Ajatus terävistä naulasista koiran anturoissa ei ole mukava.

Haluaisin asetelmaan pari korkeampaa kasvia ja maanpeitehavuja. Joudun varmaan vaihtamaan lamosinikatajan tuivioon. Se ei ole ykkössuosikkini, mutta ei myöskään pistele kenenkään paljaita jalkoja. Toisaalta paikka on paahteinen ja tuivio viihtyy paremmin puolivarjossa. Äitienpäivään mennessä täytyy tehdä päätös, sillä silloin saan lihaksikasta työvoimaa pihapuuhiin ja me Pikin kanssa voimme hoidella viihdytyspuolen.

lauantai 1. huhtikuuta 2017

Kymmenen ulkoiluttajaa ja heidän koiransa

1. Tämän koiran ihminen vaikuttaa olevan sekä kuuro että mykkä. Kun me väistämme heitä sivupolulle, niin heidän reittinsä kulkee tietenkin juuri tuolle samalle pikku polulle. Viiden metrin fleksissä on ulottuvuutta, mutta juuri kun koiriensa kuonot ovat koskettamassa omani koirani kirsua, hihna kiristyy ja omistaja sanoo: "Kom, Ida, kom, Frans!" Koirille tuntuu olevan sama, mitä kieltä tai mitä niille sanotaan, mutta tiukka hihna on hyvä opettaja. Oma koiruus mussuttaa koulutusnaksuja ja ynisee kummissaan.

2. Tässä parivaljakossa ihminen on sangen aktiivinen. Hän alkaa toimia heti meidät huomattuaan. Koiransa kita on täynnä nameja ja hihna kiristyy, mutta päättäväisesti he kulkevat eteenpäin, tai ainakin kiemurtelevat eteenpäin. Meidän kohdallamme koira aloittaa rähinän ja kiskonnan ja omistaja laittaa kampoihin minkä pystyy. Tämän koiran nimi on usein 'Loppu!' tai 'Ei!', nousevalla intonaatiolla sanottuna. Minun fifini jähmettyy tuijottamaan isompaansa ja haluaa ohituksen jälkeen välttämättä haistaa riehujan tassunjäljet.

3. Tämän parivaljakon omistaja on hölkkävarusteinen nuori, jolla on isot kuulokkeet korvilla. Koira on usein pieni tai korkeintaan keskikokoinen, mutta hyvin koulutettuna se osaa määrätä tahdin ja suunnan. Usein tuo suunta on juuri meitä kohti. Minä sanon, korotan ääntäni ja lopulta karjaisen: "Älä tule tänne!", mutta koira taitaa ymmärtää vain tuon viimeisen sanan. Ihminenhän ei tässä koirakossa kuule kuin musiikkia. Elekieltä hän kuitenkin ymmärtää. Huiskuttava käsi ei aina tarkoita vilkutusta.

4. Seuraavalla omistajalla on pieni, valkoinen koira. Koska oma koirani tunnistaa kaltaisensa, niin heidän kanssaan jäämme juttelemaan. Puhumme vuotavat silmät ja ruokavaliot ja pohdimme turkinhoitoa. Koirat kuiskivat salaisuuksia toistensa korviin. Tämän kohtaamisen jälkeen on hyvä mieli.

5. Seuraava koirakko kulkee leppoisan rauhallisesti. Iso koira ei turhia hötkyile vaikka omistaja onkin usein reipas ulkoilija. "Hei, tämän koiran nimi on Onni ja se tykkää pienistä pennuista. Haluatko antaa koirien tutustua?" ja tietysti minä haluan. Iso koira asettuu maahan ja oma pentuni saa nuuskia ja kuiskia taas omat salaisuutensa ison korviin. Lopulta iso kyllästyy pieneen ja nousee ylös, katsoo omistajaansa ja niin he jatkavat matkaa. Oma pentuni katsoo kaivaten ison perään.

6. Seuraavan koirakon näemme vain kaukaa. Molemmat kulkevat päättäväisesti samaan suuntaan samalla vauhdilla. Sivuille ei vilkuilla ja vauhti pidetään reippaana. Vips vaan ja he ovat jo menneet.

7. Tässä laumassa on kaksi ihmistä ja kymmenen koiraa. Koirien vinkuvan hengityksen kuulee jo kaukaa, kun panta painaa henkitorvea. Ne joilla on hihna löysemmällä huolehtivat rähinäefektistä. Joukkoon mahtuu muutama houdini, jotka pujottavat itsensä vapaaksi pantakahleistaan ja siinä vaiheessa omani on jo sylissä. "Ei se mitään pahaa tee." Pitäisikö uskoa?

8. Tämä seuraava koirakko on ehkä se kaikkein merkillisin ja onneksi myös harvinaisin. Kysyn itse aina etukäteen saavatko koirat tervehtiä. Näiltä ihmisiltä saa iloisen vastauksen, että kyllä saa. Sitten esittelen oman koirani iän ja sukupuolen ja kerron jotain sen tavasta toimia toisten koirien kanssa. Kolmen sekunnin kuluttua toinen koira jo rähisee, näyttää hampaitaan tai tarttuu niillä kiinni omaan pikkukoiraani. Kun otan omani turvaan, toisen koiran ihminen sanoo, että joo se tekee aina noin pennuille tai että se vaan haluaa selättää sinun pentusi. Kun protestoin ja sanon, että sitten me lähdemmekin eteenpäin, niin saan vakuutteluja siitä kuinka juuri tämä selättäminen tai ärinä olisi oman koirani parhaaksi. Ei ole.

9. Yksi ihanimmista ihmis-koira -pareista ovat vanhemmat sedät, jotka kuljettavat vaimojensa ystävättärien koiria. He ansaitsivat oman postauksensa joku aika sitten. (Uurteiset miehet)

10. Ja tietysti sitten olemme me, Piki ja minä. Me olemme se koirakko, jossa kulkusuunta päätetään aina kulloisenkin tuulen mukaan. Ja ei, koira ei päätä suuntaa vaan minä, mutta toki tarkkailen hauvan mielialaa ja tarmoa. Minä olen se haahuilija, joka tuijottelen puita ja kuuntelen niiden huminaa, kun koirani tutkii ojia ja pusikoita. Koirani nimi voisi olla 'Höpsö', 'Anna olla' tai 'Jopas taas erehdyit', joskus se on myös 'Toope' ja 'Hönö', mutta etenkin viime päivinä sen nimi voisi olla 'Sivu'. Minä olen se ihminen, jonka pää tietyissä paikoissa pyörii kuin pöllöllä, että bongaisin takaa tulevat pyöräilijät ajoissa. Koirani taas bongaa lintuja, joista närhen ääni saa sen olemaan erityisen valppaana. Koirani on se vaanija, joka lähestyy tiettyjä koiria matalana. Silloin se joutuu joko kääntymään, pysähtymään tai pääsee syliin. Vaanimisen lisäksi 'Toope' osaa myös kiskoa hihnaa, mikä onkin varma tapa päästä nopeammin kotiin.
©Esko Lius
Ja siellä me kuljemme, samoja polkuja kaikki haukun, rekun, piskin, hurtan, fifin, sessen, koirulin, hauvan ja pennun taluttelijat. Taaperramme sateet ja paisteet ja etsimme päivän tasapainoa, että lenkki olisi kaikille onnistunut. Mahdumme hyvin samoille poluille.