sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Metsäneito

Pennulla alkaa olla jo taju siitä, että kuljetuskassissa matkaamisen jälkeen pääsee jonnekin tosi jännään paikkaan. Kyllähän sen täytyy ensin tavan vuoksi vinkaista muutaman kerran, mutta sitten se jo tyytyy olemaan hiljainen matkustaja. Toivottavasti sama toteutuu tulevana keskiviikkona, kun lähdemme Vilnaan ensimmäiselle lentomatkalle.

Vantaanjoen luonnonsuojelualue oli Pikille uusi kokemus ja itse asiassa en ollut itsekään kulkenut tätä reittiä joen pohjoispuolella. Pitkäkoskessa ei liiemmälti kuohunut, mutta oma huomioni nyt oli muutenkin vain pikkukoiran seikkailuissa.

Auton sai kivasti parkkiin Jokitie 12 kohdalla olevalle parkkipaikalle ja siitä sadan metrin päästä alkoikin jo metsäpolku. Polun pohjoispuolella on kuusimetsää ja eteläpuolella lehtimetsää. Poluilla on helppo kulkea, mutta eihän niiltä olisi saanut poiketa. Hölmöyksissäni menimme joen rantaan kurkkimaan, sillä pitihän koiran antaa maistaa luonnonvettä.

Kaiken kaikkiaan suloinen retki kauniissa auringonpaisteessa. Lopussa kyllä pennun jaksaminen jo loppui ja hihnaa oli pakko tempoa ja purra. Ei mikään koiranomistajan onnen hetki, mutta pentujen kanssa se vain taitaa mennä näin. Opin vähitellen itse ennakoimaan hepulit ja koirankin jaksaminen kasvaa iän myötä. Eiköhän tuo tuosta helpota.

Tuo uusi flexi on nyt teipattu muovisen kiinnityskappaleen kohdalta. Nyt sen pitäisi ainakaan irrota. Flexin joustopäästä näkyy, että koira tosiaankin on hanakka tarttumaan hihnaansa kiinni.

Tein retkestä pienen koosteen, josta ainakin itse poimin tarkempaan pohdiskeluun sen, kuinka pentu on minun kanssani kontaktissa (välillä on ja välillä ei) ja kuinka mieluisaa sille onkaan kulkea nenä maassa (Nose Work -kurssille?).

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti