tiistai 17. huhtikuuta 2018

Kutsumaton vieras olohuoneessa


Me ihmiset olimme jo vetäytyneet yöpuulle, kun koira jäi vielä leikkimään olohuoneeseen. Iltalenkin jälkeen Pikillä on tapana purkaa viimeiset energiansa pehmoeläintensä kanssa. Olohuoneesta kuuluikin pehmoeläinten tumpsahduksia, kun Piki heitteli niitä ilmaan.

Sitten tuli hiljaista. Hetken kuluttua koira aloitti terävän haukahtelun. Ääni oli vaativa ja hätäinen. Jokin oli muuttunut.

Kuuntelimme sitä hetken ja sitten mies kävi tarkastamassa, onko terassilla ehkä joku. Minulla nousi jo mieleen yö kauan sitten, kun terassin ovi oli jäänyt lukitsematta ja olohuoneestamme löytyi humaltunut herrahenkilö.

Kaikki hyvin, terassilla ei ollut ketään.

Kun mies pääsi takaisin sänkyyn, koira aloitti uudestaan varoittavan haukahtelun. Sen kynsien rapina viesti hätäisistä liikkeistä ja terävät haukahdukset huolesta.

Oli minun vuoroni tarkistaa tilanne ja kyllä, koira oli oikeassa, olohuoneeseen oli tullut kutsumaton vieras. Kevään ensimmäinen kärpänen käveli valkoisella karvalankamatolla.

Tokkurainen kärpänen joutui biojätteisiin ja valpas vahtikoira köpsötteli rauhoittumaan omaan petiinsä. Kotona oli taas kaikki hyvin.

sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Voisin perustaa kennelin

Kuuntelin viikonlopun aikana neljä tehokasta ja erittäin ammattitaitoisesti vedettyä luentoa, loppukokeessa laitoin rastit oikeisiin ruutuihin ja nyt minulla on todistus Kasvattajan peruskurssin suorittamisesta.  Nyt vain keksimään sopiva kennelnimi, niin voisin perustaa kennelin.

Onko se oikeasti näin helppoa? Teknisesti kyllä. "Töyrynummen touhutassut" olisi paperilla samalla viivalla kaikkien muiden kenneleiden kanssa. Paperityöt hoituisivat virallisilla lomakkeilla ja kaikki näyttäisi hallitulta. Koiranostaja voisi jopa luulla (niinkuin minä joskus kuvittelin), että kennelnimi ja viralliset paperihommat olisivat tae laadusta.

Kuvittelin joskus aiemmin, että Suomen Kennelliitto jollakin tavalla seuraa virallistamiensa kenneleiden toimintaa. Ihan tosissani luulin, että jos kennel toimii liiton suosituksia vastaan, niin pentuja ei voisi esim. rekisteröidä tai huolimattomasta toiminnasta tulisi vähintään julkinen merkintä jonnekin.

Olin ajatellut, että Suomen Kennelliittoa voisi verrata franchising-yritysten kattojärjestöksi. Kennelliitto määrittelee toiminnan raamit ja luo sille puitteet (kennelnimen myöntäminen, sopimukset, koulutus, ohjeet). Kukin toimija (kennel) noudattaa näitä reunaehtoja pysyäkseen osana järjestelmää. En voisi kuvitella, että yhdeltä R-kioskilta saisin ostaa hyvää suklaata, mutta toiselta R-kioskilta minulla olisikin riski saada kakkoslaatuista ja makuvirheistä tuotetta tai että jokin Musti ja mirri -myymälä möisikin saumoistaan ratkeilevia koiran talvipalttoita ja pilaantunutta kissanruokaa. Tällainen yrittäjä menettäisi nopeasti franchising-oikeutensa.

Käytännössä kenneleiden valvontaa ei tunnu olevan ja koiranostaja joutuu vain luottamaan kasvattajan sanaan. Ja tässä vaiheessa on aiheellista korostaa, että niitä hyviä kasvattajia on paljon ja heidän työlleen nostan hattua, chapo! Olen lähiviikkoina itse ollut yhteydessä hyvään kasvattajaan. Olen hänen postituslistallaan ja hän kertoili mukavalla tavalla viimeisimpiä pentu-uutisia. Yhdistelmä on harkittu ja pennut rakkaudella vaalittuja. Pentujen syntymän jälkeen kuitenkin selvisi, että pentujen isän lähisukulaiselle on jouduttu tekemään polvioperaatio. Kasvattaja kertoi tämänkin tiedon avoimesti, vaikka pentujen vanhemmat sinänsä ovat terveitä. Lähisukulaisen luuston epämuodostuma on kuitenkin riski ja etenkin itselleni kovin sairaan bolognesen omistajana ehdoton este pennun hankinnalle. Kasvattajan toiminta oli tässäkin tilanteessa kuitenkin suoraa ja reilua. Hän on tehnyt parhaansa olemassa olevien tietojen pohjalta ja kertoi muuttuneesta tilanteesta avoimesti . Tällaiseen kasvattajaan kannattaa luottaa.

Suomen Kennelliitolla on paperilla hyvältä vaikuttava järjestelmä eri koirarotujen kasvatustyölle. Rotujärjestön tehtävänä on johtaa kunkin koirarodun jalostusta. Rotujärjestö ohjaa jalostusta ja tukee kasvattajia. Rotua harrastava yhdistys tai rotuyhdistys sitten edistää oman rotunsa jalostustyötä. Minulle tuohon järjestelmään on sisäänkirjoitettuna ajatus, että rotuyhdistys noudattaa rotujärjestön ja Kennelliiton linjauksia, mutta tämäpä ei pidäkään paikkaansa.

Rotuyhdistys voi päättää ihan omat jalostuvaatimuksensa ja ne voivat olla hyvinkin paljon väljempiä kuin rotujärjestön tai Kennelliiton ohjeet ovat. Bolognese-rodun osalta tämä näkyy esimerkiksi jalostukseen käytettävien koirien iässä. Yhdistyksen sitoumuskasvattajasopimuksessa uroksen ikä on vähintään 12 kk ja nartun vähintään 18 kk. Kuitenkin jo Kennelliiton kasvattajan peruskurssin vankkana viestinä on, että sekä nartun että uroksen tulee olla vähintään 2-vuotiaita. Perustelut myöhemmälle iälle ovat selkeät. Nuoresta koirasta ei voi vielä nähdä kaikkia ominaisuuksia (luonne, terveys, rakenne), vaan koiran täytyy ensin saada kasvaa aikuiseksi. Uroksilla sperman laatukin on parhaimmillaan, kun se on 18 kk - 7 vuotta.

Nuori matadori-uros on minusta yhdistelmänä aika hurja. Siinä yhdistyvät kaksi haastetta: ikä ja rodun geenipoolin yksipuolistuminen. Bolognese-rodussa tehollinen populaatiokoko on heikko. Vuosina 2013-2017 se on Kennelliiton tilastojen mukaan ollut parhaimmillaan 35% ja pahimmillaan 33%. Kun rodun tehollinen koko jää alle 50%, rodun katsotaan olevan kriittisessä tilassa. Silloin geenimuotoja häviää enemmän kuin luonto pystyy korjaamaan. Bolognese-rodun tila on siis ollut kriittinen jo pitkään. Tähän sopii minusta erittäin huonosti nuorten matadori-urosten käyttö.

WayBack-machine on hauska konsti löytää netistä jo poistettuja sivuja. Sen avulla kaivoin joku aika sitten tämän tiedon: “Suomessa vuosina 2001-2012 syntyneistä 811 bolognesen pennusta 84%:lla (680 pennulla) oli isänään tai isoisänään jokin näistä 5:stä eniten jalostukseen käytetystä uroksesta: Ferro, Gaifridin Baleno Barone, Garellan Niro, H'Abysse des petites Jades tai Kalisto Aphaia.” Samasta sivustosta löytää paljon muutakin mielenkiintoista tietoa esim. bolognese-rodun terveydestä.

Kerran eräs kokenut kasvattaja linjasi, että hän on käyttänyt ja käyttää jatkossakin nuoria uroksia jalostustyössään. Hänellä on siihen perustelunsa (joita ei kuitenkaan tuossa keskustelussa avannut sen enempää). Jos yksittäinen kasvattaja tuntee rodun koirista suuren joukon ja käyttää vain noita tarkkaan tuntemiaan koiria, niin voisin varovaisesti ajatella, että se onnistuisi häneltä. Jos kuitenkin 'ne muut', ne joilla oli vain haaveena saada taloon ihania pentuja tai jotka tulivat perustaneeksi kennelin euron kuvat silmissä ja joiden kennel on kuitenkin paperilla kennel siinä missä tuon osaavammankin kasvattajan kennel on, toimivat saman ohjeistuksen mukaan, niin lopputulos on sattumanvarainen eikä välttämättä kovin kaunis. Bolognese-rodun taso onkin kovin kirjava ja terveydessäkin on parantamisen varaa. Mielestäni juuri kokeneen kasvattajan tulisi puhua tiukkojen ohjeiden puolesta, sillä hän on se, jota "ne muut" käyttävät esikuvanaan.

Näitä olen pohtinut viimeisen vuoden. Kun netti toi vastaani muitakin sairaiden bolojen omistajia, ja erityisesti toisen yhtä sairaan bolon omistajan, niin yhdistimme mietteemme ja otimme Suomen Kennelliittoon yhteyttä. Tutkimme tilastoja ja opettelimme uutta ja kirjoitimme ymmärryksestämme 12-sivuisen yhteydenoton. Saimme siihen myös vastauksen! Kennelliiton jalostustieteellinen toimikunta tulee tarkastelemaan yhteydenottoamme jossain vaiheessa. Ymmärsin, että rodun tuleva JTO luetaan erityisen tarkkaan. Chapo!

Olen kirjoitellut näitä kriittisiä mietteitäni aiemminkin. Eräässä yhteydessä minulle tokaistiin, että perusta sitten oma kennel, niin näet että ei tämä niin helppoa ole. Ei tosiaankaan ole eikä sen pidäkään olla, kun ollaan tuottamassa eläviä olentoja! Kun aikoinaan perustin osakeyhtiön tuottamaan montessorimenetelmän mukaista materiaalia lukemaan oppimisen tueksi, niin minulla oli takana 6 vuotta yliopisto-opintoja, vuosi montessorikoulutusta, vuosien opettajakokemus ja silti minun piti oppia uutta koko ajan. Silloin tuotin vain paperille painettavaa materiaalia. Vastuun elävien olentojen tuottamisesta täytyy olla paljon suurempi.

Ehkä minusta tulisikin hyvä kasvattaja, sillä taidan olla sydämen asioissa sitkeä ja uskollinen enkä päästä itseäni vähällä. Jaksan kaivaa tietoja sinnikkäästi ja osaan yhdistelläkin löytämääni. Pelkkä informaation käsittely ei kuitenkaan ole vielä osaamista saatikka viisautta. Hankittua tietoa täytyy kypsytellä ja verrata toisten kokemuksiin ja tietoihin. Dialogi on siis tarpeen tässäkin asiassa.

Käymäni peruskurssin yhtenä punaisena linjana oli "puhukaa muiden kanssa ja olkaa kriittisiä tekemisiinne". Vaikeat asiat menevät helposti ihon alle, mutta eihän kehittymiseen ole muuta suuntaa kuin virheellisestä tiedosta luopuminen, uuden tiedon liittäminen vanhoihin tietorakenteisiin ja sen kypsyminen viisaudeksi. Syksyllä pidettävä Kasvattajan jatkokurssi saa minusta osallistujan.

Toivottavasti tekemämme yhteydenotto Kennelliittoon voisi tuottaa tietoa, joka kypsyisi viisaudeksi ja olisi omalta osaltaan tukemassa seuraavien suloisten bolognese-sukupolvien syntymistä entistä monipuolisemmin geenein entistä terveempinä.

perjantai 9. maaliskuuta 2018

Pikin jalat ovat kunnossa!

Pitkäjänteinen työ on tuottanut hedelmää ja Pikin jalat ovat nyt kunnossa! Onpa riemukasta! Onnea Piki!
©Esko Lius
Suuri kiitos kuuluu Maria Sukaselle (Tammiston Evidensia), joka on hoitanut Pikin lihaksia hellällä kosketuksella 💕

Kävimme leikkauksen jälkeen kaksi kertaa viikossa fysioterapiassa. Yhteensä käyntejä kertyi 20. Alussa hoidot painottuivat lihashuoltoon. Maria teki Pikille jumppaohjelman, jota noudatimme enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Maria opasti myös liikunnan vaiheittaisessa lisäämisessä, sillä nuori koira ei tietenkään osaa rajoittaa menemistään itse. Vaikka asiaa osaa toki miettiä tiettyyn rajaan itsekin, niin oli hyvin turvallista puhua auki omat havainnot Pikin liikkeistä Marialle ja yhdessä keskustella seuraavista askelista.

Kun Pikin lihaskunto oli kohonnut sopivasti, aloitimme vesiterapian. Piki tassutteli vesialtaassa hitaasti liikkuvalla matolla ensin lyhyen ajan ja luonnollisesti aikaa ja maton liikkumisnopeutta nostettiin vähitellen. Minunkin silmäni näki, kuinka leikattu jalka teki suuren kaaren sen sijaan, että polvi olisi koukistunut luonnollisella tavalla. Tämä oli alussa ihan normaalia, sillä olihan Pikin polven rakennetta jouduttu korjaamaan reippaasti ja nyt lihakset ja hermotus piti opettaa toimimaan oikein.

Tässä vaiheessa Pikin status oli vielä:
"Staattinen painonvaraus takaosassa: vtj 20% ja otj 80 % takaosasta.
Vtj etureisi aktivoituu, mutta painonsiirroissa vielä varovainen.
Vtj polvessa vapaa liikerata koukistukseen ja ojennukseen, mutta liikeradalla on vielä selkeää aristusta.
Jäykkyys lannerangassa ja lantiossa, kireys molemmissa eturaajoissa hauiksissa ja pinnallisissa rintalihaksissa"

Nyt, neljän kuukauden kuluttua, Pikin status on parantunut huimasti:
"Piki liikkuu symmetrisesti ja puhtaasti sekä käynnissä että ravissa.
Staattinen painonvaraus takaosassa symmetrinen: vtj 50% ja otj 50 % takaosasta.
Takaosa lihasmassaltaan symmetrinen.


Symmetrinen aktiivinen ja passiivinen liikkuvuus vtj polvessa.


Painonsiirrot takaosassa symmetrisesti." 

Lisäksi kaikki jännittäminen on poissa ja Piki odottaa innokkaasti pääsyä Maria luo. Eilistä fysioterapiaa odotellessa Piki katseli tarkkaan kaikki ohikulkijat ja tuijotteli sille oikealle ovelle, josta Maria aina tulee. Mukava hoitaja pysähtyi vielä antamaan Pikille ylimääräisiä rapsutuksia. Maria sai Pikiltä vielä lämpimämmän vastaanoton.



Pikillä ei ole enää tässä vaiheessa tarvetta fysioterapiaan, mutta pientä varovaisuutta on silti hyvä harjoittaa. Koira saa touhuta pihalla vapaasti valvonnan alla, mutta mihinkään ninja-hyppyihin ei pitäisi vielä ryhtyä.

Kaiken kaikkiaan on kulunut vuosi siitä, kun aloin vahvemmin epäillä sitä, että Pikin jaloissa ei ole kaikki kunnossa. Vuoteen on mahtunut päätöksiä ja huolta, sitkeää työskentelyä ja paljon hellittelyä. Nyt elämä voi painottua vielä enemmän hellittelyyn ja kunhan kevät ehtii pidemmälle, pääsemme Pikin kanssa yhteisiin pihahommiin.

©Esko Lius

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Turvallinen matkustaminen vaatii valppautta

Kirjoittelin edellisen postaukseni koiran näkökulmasta. Pikistä näki selvästi, että kaikki oli sille kummallista ja sillä otti aikansa suhtautua rennosti ympäröivään maailmaan. Se paimensi meitä omia ihmisiään huolellisesti ja pysähtyi lenkeillä aina odottamaan valokuvaavaa miestä. Minun poistumiseni terassilta toilettiin sai koiran tuijottamaan herkeämättä jälkeeni ja haukahtelemaan käskevästi. Lauma ei saanut hajota.

Me ihmiset olemme tottuneita matkustajia ja monet nähtävyydet on jo koettu, joten tällä matkalla toiminkin pitkälti koiran tarpeiden mukaan. Teimme aamulenkit aina samaan suuntaan ja iltalenkeille valitsin eri reitin. Koira oppi parissa päivässä minne olemme menossa ja rentoutui selvästi. Sen ei tarvinnut yrittää lukea meitä vaan se tiesi mitä seuraavaksi tapahtuu. Kun peruslenkki oli tuttu, tein siihen pieniä variaatioita. Jouduin kuitenkin vielä miettimään lenkit niin, että koiran polveen ei tule liian suurta rasitusta. Korkeuserot Nerjassa ovat aika isot verrattuna omiin kotikulmiin, joten minun piti olla myös valmis kantamaan koiraa rapuissa tai ylärinteissä.
©Esko Lius
Pienen nuuskukuonon tutkimusmatkoja piti myös seurata tarkasti, sillä eihän tuohon mene kuin silmänräpäys, kun koira on syönyt jotain sopimatonta. Pikille tuo sopimaton oli esimerkiksi talojen kulmille ja aukioille ripotellut kissannaksut. Kissat ovat ihania myös monen espanjalaisen mielestä ja niitä tunnutaan ruokkivan ahkerasti. Kun Piki on kotona oppinut pihistelemään kissannaksuja aina kun me ihmiset olemme huolimattomia, niin nyt Pikillä oli melkoiset apajat edessään. Kissannaksuja löytyi joka lenkkipolun varrelta.
©Esko Lius
Rantahiekka (tai rantakivikko) ei myöskään ollut vain hiekkaa, vaan siellä monet suloiset pitkähännät olivat käyneet tarpeillaan. Useat koirat näyttivät myös käyttävän hiekkarantaa kakkapaikkanaan. Onneksi Piki ei enää syö toisten koirien jätöksiä, mutta kissanpötkylät herättävät yhä kiinnostusta. Kun rantahiekassa on myös kotiloita, jotka voivat kantaa sydänmatoa, niin koiran ei tosiaankaan voi antaa vain toimia rannalla mielensä mukaan.
©Esko Lius
Pikille oli luonnollisesti annettu kaikki tarpeelliset rokotukset ja loishäädöt, mutta varsinkin loishäätöjen keskittyminen ennen matkaa olevalle viikolle sai koiran jo voimaan pahoin. Pieneen systeemiin tuli kerralla liikaa muutoksia, joka näkyi oksentamisena ja vaisuutena. Tämä oli kuitenkin ohimenevä ilmiö.

Toisten koirien moikkaaminen täytyi arvioida joka kerta erikseen. Aika moni turisti oli paikalla koiransa kanssa ja paikalliset ulkoiluttivat omiaan samoilla reiteillä. Kulkukoiria ei näkynyt lainkaan, joka vähän yllätti. Niinkuin Suomessa, monet ulkoiluttajat vain antoivat koiransa tulla suoraan päin, mutta monet myös kysyivät erikseen lupaa koirien moikkaamiseen. Yhteinen kieli saattoi lopulta olla suomi, kun ensin aloitimme juttelun englanniksi. Tästä taulukosta löytää aika hyvän kattauksen siitä, mitkä Etelä-Euroopassa esiintyvät koirien sairaudet tarttuvat koirasta koiraan: Ulkomailla koiran kanssa
©Esko Lius

Tiet olivat hyvinkin puhtaita, mutta lasinsiruja löytyi monesta paikasta. Samat sirpaleet olivat paikoillaan koko tuon 11 päivää, mitä meidän reissumme kesti. Kuinkahan usein katuja lakaistaan noilla kulmilla? Luontokohteissa oli myös vältettävä ns. pinjantoukkia. Pinjantoukat ovat isokulkukehrääjäntoukkia, jotka ovat koiralle (ja esim. pikkulapsille) todella myrkyllisiä. Kosketus aiheuttaa vakavan allergisen reaktion ja kovaa kipua. Ei siis mikään kiva tuttavuus. Nämä toukat löytyivät Almuñécarista, mutta en ole kyllä varma, oliko kyseessä juuri isokulkukehrääjä. Varmuuden vuoksi näitä oli parempi välttää.
©Esko Lius
Piki reagoi muutoksiin ruokahaluttomuudella. Kun olimme viime syksynä 10 päivää Taiwanissa ja Filippiineillä, koira oli hoidossa rakastamansa ihmisen luona. Raasu oli kuitenkin lopettanut syömisen, niin että sitä piti käyttää kaksi kertaa eläinsairaalassa nesteytyksessä. Diagnoosina oli ikävä omistajan luo - voi murua.

Tälläkin reissulla Piki oli alussa huonosyöntinen. Omat tutut eväät olivat mukana, mutta eivät ne vain maistuneet. Piki on kotona saanut nappulansa kuivana, mutta nyt lorauttelin niihin vähän vettä ja keittokinkun lientä. Tämä sai ruokahalun heräämään. Hemmottelin sitä myös sormiruokinnalla eli annoin sille pieniä kinkunpalasia terassiruuastani. Tulinkin valinneeksi aina sellaista ruokaa, josta pystyin antamaan jotakin myös koiralle. Piki on nopea oppimaan ja nyt sitten kotona opettelemme tästä tavasta pois, mutta tämä oli matkalla tehty tietoinen valinta.
©Esko Lius
Vaikka Piki matkusti kuljetuskassissaan ihan siististi, niin ei voi sanoa sen nauttineen pienestä yksiöstään. Onhan lentokoneen jalkatila nyt oikeasti koiralle aika kummallinen maailma kaikkine äänineen, hajuineen ja ohi kulkevine ihmisineen. Koiran kanssa matkustavana, paikkamme oli viimeisellä rivillä ja se onkin lentokoneen rauhattomin paikka, koska vessat ovat vieressä. Silti matkustamo oli meidän koirallemme se paras paikka. Kuuntelin koneeseen tullessamme ruumassa olevien koirien haukuntaa. Aika lujaa siellä louskutettiin, kun se kuului jo puoleen väliin konetta.
©Annu Lius
Kentällä juttelin pariskunnan kanssa, joiden koira meni ruumaan (eli oli yksi noista haukkujista). He kertoivat, että heidän koiransa oli kerran tullut aivan uloisteisiinsa sotkeutuneena koneesta ja toisella kerralla olivat itse nähneet, kuinka koirankuljetushäkki oli pudonnut matkalaukkuhihnalta Malagan kentällä. Oma höpsykkäni ei joudu matkustamaan ruumassa, vaikka monille koirille toki ruuma on juuri se paras paikka.


Seuraavan reissun samoille kulmille voisin tehdä Pikin kanssa ensi syksynä, kun säät eivät enää ole Espanjassa niin paahteiset. Silloin haaveilen asunnosta, jossa olisi pieni piha. Piki on hieno matkakumppani, jonka kanssa maailman näkee ihan uusin silmin.
©Esko Lius


keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Andalucialainen koira

"Täällä kaikki on unta. Koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu eikä maa ole sitä, mihin olen tottunut. Se on märkää ja tuoksuu kummalliselta. Vaahtoinen vesi vie sen jalkojen alta ja silloin sieltä voi löytyä jotain elävää. 
©Esko Lius
Joskus maa on täällä ihan vino ja jokaista askelta täytyy miettiä erikseen. Onneksi taluttimen toisessa päässä oleva ihminen ei ole liian nopea vaan antaa aikaa pohtia ja tutkia. 
©Esko Lius
Kuitenkin, kun olen juuri haistanut jotain kiinnostavaa ja tuttua, niin eteeni ilmestyvät leiskuvat silmät ja terävät sapelit. Tavallisen elämän pitkähäntä on rauhallisempi ja tiedän milloin se suuttuu. Nämä pitkähännät näyttävät samalta, mutta kiroilevat rumasti.
©Esko Lius
Joku kuitenkin pitää näistä pitkähännistä, sillä niille on ripoteltu ruokaa sinne tänne. Tuo taluttimen toisessa päässä kulkeva ihminen luuli, että katsoimme samaa asiaa, mutta minä haistoin herkut. Vielä eilen tässä oli herkkunappuloita. Tämä uni on myös painajainen, kun täällä ei saa syödä kissanruokaa.
©Esko Lius
Kotona tiedän, milloin laumani hajoaa. Ne sanoo "Heippa!" ja sitten minä saan nukkua. Nyt toinen on koko ajan tässä ja oven takana kuuluu olevan lisää kivoja olentoja. Vaikka kuinka yritän kutsua ne peremmälle, niin ne jäävät vain kolistelemaan käytävään. Ihminen ottaa minut silloin syliin ja rauhoittelee. Miksi se ei avaa ovea? Minä kuulen ja haistan, miksi en saa myös nähdä?

Täällä ihmisiä löytyy muutenkin ihan kummallisista paikoista. Kun vien ihmiset lenkille, edessä saattaakin olla ilmassa roikkuva ihminen. Yritin hurjasti saada sen tulemaan alas, mutta se vain jatkoi leijailuaan. Omat ihmiseni vain jatkoivat tavallisia ulkoilupuuhiaan, joten annoin asian olla.
©Esko Lius
Liikkuvan maan isossa vedessä voi myös olla ihmisen päitä, jotka täytyy pelastaa rantaan. En kuitenkaan rohkene mennä oudolta maistuvaan veteen, mutta yritän saada ihmiseni toimimaan. Kummallisesti he vain puhuvat minulle leppoisasti ja jatkavat matkaa. 
©Esko Lius
Ihmiseni toimivat muutenkin tässä unessa oudosti. Saan olla sylissä pöydän ääressä ja saan jopa haistaa ja maistaakin samaa ruokaa. Yhtäkkiä ilmestyvät muut ihmiset puhuvat minulle outoa kieltä ja tuovat minulle vettä. Matalat pikkuihmiset katsovat minua kiinnostuneesti, mutta eivät uskalla silittää. Vanhat sedät tulevat lähelle ja rapsuttavat minua niskasta. Lipaisen niitä nopeasti ja sitten minun täytyy taas olla valppaana.
©Esko Lius
Koskaan ei tiedä, mitä täällä tapahtuu. Ne väittivät, että bolognese haisee tältä. Onko tämä Kiina?
©Esko Lius
Sieltä täältä ilmestyvistä jaloista en pidä! Niitä on iltalenkillä koko ajan. Niitä tulee eteen hyvältä tuoksuvista ovista tai ne kävelevät nopeasti ohi. Painaudun joskus seiniä vasten ja olen vain hiljaa. Annan niiden mennä ohi. Joillakin on lajitoveri mukana ja vaihdamme muutaman tervehdyksen. Yksi iso lajitoveri on paksun aidan takana. Ensimmäisellä kerralla se murahti minulle, mutta nyt se on jo rauhallinen.
©Esko Lius
Omat ihmiset puhuvat täällä rauhallisesti ja ottavat minut lenkilläkin syliin. Niillä ei ole kiire. Tuuli ei viillä eikä tassuja palele. Ei tarvitse pukea takkia eikä pukua. Täällä saa nukkua pitkään, mikä on hyvä, sillä tämä uni vie voimia. Uneni unessa olen oliivipuiden alla ja kuulen Adrianmeren aallot. Minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään maahan. 
©Annu Lius

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Elämystulva

Kun yhteen päivään mahtuu herääminen aamuyöllä, lentokentän vilinä, 5 tuntia kuljetuskassissa, uuden kentän tuoksut ja ihmeellinen ulkoilma, lomakodin laattalattiat, meren kohina, hiekkaa anturoissa, suolaisen veden maku, uusien hajujen kaaos pienissä koiran aivoissa, oman lauman hajoaminen, kun mies meni kauppaan, niin ei kai ole ihme, että koiran täytyy yrittää komentaa käytävässä kulkevat ihmiset hiljenemään ja vastapäisen talon parvekkeelle ilmestyvät ihmiset poistumaan.

Matkapäivän aamu alkoi aamupissityksellä kello 3. Lumi pehmensi äänet, kun tassuttelimme pikkupakkasessa hiljaisia polkuja. Miten sopeutuvainen koira voikaan olla. Ei mitään protestointia tai jarrutteluja. Kun ihminen päättää, että nyt mennään ulos, niin sitten sitä vain mennään. Eikä lumi olekaan Pikistä yhtään hullumpi elementti.
© Esko Lius
Lentokentällä hämmästelin koiran kanssa matkustamisen helppoutta. Pikin passia ei katsottu, koiraa ei punnittu kassinsa kanssa, turvatarkastuksen läpi sai vain kävellä koira sylissä ja kentällä koira sai tassutella hihnassa. Lähtöportilla sujautin koiran kuljetuskassiinsa, jonne se meni melkein mielellään. Olihan kassi sen oma tuttu elementti, joka tuntui selvästi turvalliselta tilalta.

Koneessa matkustamohenkilökunta ei tuntunut tietävän, että matkaan tulee myös koira. Kun omalle paikalle kullkiessamme esittelin heille kassissa olevan koiran, niin jokainen suhtautui asiaan hieman hämmästyneenä. Mikäpä siinä, eihän koira toisaalta ole sen kummempi matkalainen. Viimeinen penkkirivi oli tässä koneessa ihan hyvä, sillä penkit sai myös asetettua hieman takanojaan. Meille ihmisille siis helpompaa.

Koiran matkaa ei kyllä voi sanoa helpoksi. Eihän se nyt ole herkkua olla 5 tuntia kassissa, kummallisten äänten ja hajujen ympäröimänä laitteessa, joka heiluu ja tärähtelee. Oman ihmisen jalat kassin verkkojen lähellä toivat kuitenkin riittävästi turvaa, niin että hauva matkusti ihan hiljaisena koko matkan. 
© Esko Lius
Malagan kentällä Piki oli kyllä jo sitä mieltä, että nyt tästä miniyksiöstä on jo aika päästä pois. Mies jäi hoitamaan matkatavarat ja minä kävelin suoraan ulos aurinkoon. Passeja ei taaskaan tarvinnut näyttää, joten aika helppoahan tänne oli tulla. Suurirakkoinen koira helpotti oloaan ja nuuskutteli kummissaan paikallista hajumaisemaa. Taksissa Malagasta Nerjaan koira sai olla sylissä, eikä sitä tarvinnut enää laittaa kuljetuskassiin.

Meidän lomakotina on vuokrakolmio pienessä kerrostalossa. Marmorirappuset ovat Pikille tässä toipumisen vaiheessa vielä liikaa, mutta kyllähän 5 lisäkiloa kantaa helposti. Parvekeelle pääsee kaikista huoneista ja se on umpinainen, niin koira saa olla kaikkialla vapaana.

Ja sitten tässä on melkein suoraan edessä se ihana meri! Aaltojen tauoton humu, lokkien kirahdukset, kyyhkyjen syvät huhuilut, varpusten tirskahdukset - tästä äänimaisemasta minä nautin. Välimeren aalloissa ei ole samaa jykevyttä kuin valtameren loputtomassa pauhussa, mutta silti sen keinunta on niin rentouttavaa.

Pikin suhtautui mereen rauhallisen uteliaasti. Omat ihmiset olivat vieressä ja selvästikin rauhallisia, niin mikäs siinä on pienen koiran tullessa mukana.
© Esko Lius
© Esko Lius
Kun tsempparikoira oli vielä istunut snack barin terassilla, kuljeksinut outoja katuja ja kunnellut kummia ääniä, niin illalla sen kiintiö oli täynnä. Aika kipakalla haukulla ei yritti saada käytävällä kulkevat ihmiset menemään omiin pesiinsä nukkumaan. 
© Esko Lius
Iltakävely tummuneessa illassa sai lopulta koirankin rauhoittumaan, niin että yö suui leppoisasti. Olin ottanut Pikille oman peiton mukaan ja tein sille pehmeä pedin oman sänkyni viereen. Koirasta ei kuulunut ääntä kuin vasta seuraavana aamuna. 

sunnuntai 11. helmikuuta 2018

Kuusi päivää H-hetkeen

Meidän lento Malagaan lähtee ensi lauantaina. Kun matkustamme kahden aikuisen reissuja, niin mies huolehtii pyöränsä hyvissä ajoin kuntoon ja minä laittelen edellisenä päivänä matkalaukkuun omat tavarani. Valmis maailma, joten tavaraa ei tarvita paljon.

Nyt kun koira pääsee mukaan, niin matkaa on pitänyt valmistella jo kuukauden päivät. Koiralle ei olekaan ihan pikku juttu viettää viisi tuntia matkakassissa ja kuunnella outoja ääniä kummallisen hajutulvan keskellä. Piki onkin harjoitellut matkakassissa olemista viimeisen kuukauden ajan. Alussa menimme vain kivoihin kohteisiin ja lyhyitä matkoja, mutta nyt kassi on ollut käytössä kaikilla matkoilla.
Auton etupenkin edessä on kassille sopiva tila.
Piki mahtuu hyvin seisomaan kassissa ja se on tarpeeksi pitkä myös lepäämiseen. Varsinaisen uniasennon kassissa saa, kun sen kääntää kyljelleen. Pikillä on aiempaa kokemusta lentämisestä, mutta silloin matka oli lyhyempi ja koira vasta pentu. Vanhempi koira katsoo maailmaa jo viisaammin eli liian oudot asiat herättävät myös varovaisuutta.

Pikillä on rokotukset muuten kunnossa, mutta Espanjaan on hyvä saada myös suoja leptospiroosia vastaan. Rokote täytyy antaa toistamiseen 2-4 viikon kuluttua ensimmäisestä rokotuksesta täyden suojan saamiseksi. Lisäksi Piki saa matolääkkeen kaksi kertaa ennen matkalle lähtöä ekionokokkoosia vastaan ja heti matkalta palattuamme kolmannen kerran. Loisäätö punkkeja vastaan on myös hoidettu.

Pikillä on erikoisruokavalio sillä yliherkkyydet kaventavat ruokavaliota. Omat nappulat tulevat siis mukaan. Osa nappuloista täytyy myös pakata käsimatkatavaroihin siltä varalta, että varsinainen laukku eksyisi matkalla.

Pikin toipuminen polvileikkauksesta on myös luonut oman rytminsä näihin viikkoihin. Olemme käyneet kaksi kertaa viikossa vesiterapiassa, että jalan liikkeisiin löytyy normaalit liikeradat ja lihakset vahvistuvat. Pikin leikkauksesta on nyt 13 viikkoa ja ahkera kuntoutus on tuottanut tulosta. Kunhan vältämme vielä rappuja ja hyppimistä ja seuraan tarkkaan koiran mahdollista väsymistä, niin muuten saamme elää reissussa melko normaalia lomalaisen elämää. Märkään rantahiekkaan tassut kuuluukin upottaa.

Kävimme tänään viemässä miehen kentälle ja totuttauduimme lentokentän ääniin ja tuoksuihin. Koira oli  hieman hämmentynyt, mutta ei sen enempää kuin tuossa tilanteessa on hyvä ollakin. Pieni epäluuloisuus on viisautta. Häntä pysyi terhakasti pystyssä ja koira malttoi katsella ympärilleen.

Kotona hauva sai muutaman nappulan ja oikaisi itsensä lepoasentoon. Pienessä päässä myllää nyt monta uutta tuoksua ja kokemusta.
Koira ei vielä tiedä mihin tämä kaikki valmistelu johtaa, mutta minä odotan jo riemulla lämpöä ja lomaa!